perjantai 21. elokuuta 2015

Kirja-analyysi: Kaikki taivaan linnut - kipeä tarina aikuistumisesta



"Kuljen autiosaarta pistoolisankarina,
sivistynyt länsi mua symbolikseen haluaa.
Olen hommissa autiosaarella lautturina,
tiedän jotain, joka sankariroolit romuttaa."

- Dingo, Pistoolisankari

1980-luvulla Dingo lauloi sankariroolien romuttumisesta, heinäkuussa suomennettuna julkaistu Kaikki taivaan linnut (Harper Lee, 2015) käsittelee samaa aihetta. Kirja todistaa: kasvua ei tapahdu ilman kipua, mutta lapsuuden illuusioihinkaan ei voi jäädä - lopulta silmät on pakko avata, sattui se kuinka paljon tahansa. 

Kaikki taivaan linnut ei ole varsinaisesti jatko-osa 1960 julkaistulle Kuin surmaisi satakielelle, mutta se kuitenkin jatkaa tuttua tarinaa ja alkaa nyt jo aikuistuneen Scoutin, Jean Louisen, matkustaessa junalla New Yorkista takaisin lapsuutensa kotiin Maycombiin. Kaksikymmentä vuotta on kulunut, kaupungin miljöö on muuttunut merkittävästi ja iso osa Kuin surmaisi satakielen -romaanista tutuista hahmoista on temmattu pois ja korvattu uusilla. Juna-asemalla ei odota vastassa Jem-veli tai kesäisin kaupungissa vieraillut Dill, vaan lukijalle entuudestaan tuntematon lapsuudenystävä ja rakastettu, Henry Clinton. Asemalta jatketaan matkaa kotiin, joka sekään ei ole entisellään. Muuttunutta maailmaa symboloi uusi kotitalo toisella puolella kaupunkia. Poissa ovat vanhat naapurit, kaalipelto ja täyteen kitattu aarrepuu - lapsuudenkoti on nyt purettu ja korvattu jäätelöbaarilla, mutta sen vanhat huonekalut sentään ovat jäljellä, kuin muistoina lapsuudesta johon ei enää ole paluuta. 

Maailman lisäksi myös romaanin tyyli on toinen. Poissa on Satakielen paikoittain lähes unenomainen kerronta ja alakouluikäisen "Scoutin" sisäinen kommentaari. Aikuisten maailmaa tarkastellaan kolmannesta persoonasta, uudenlaisella tarkkuudella ja uudenlaisessa kielimaailmassa. Muutosta lisää suomentajan, Kristiina Drewsin, päätös siistiä alkukielisessä tekstissä käytettyjä, rasistisia ilmaisuja. Päätös luo paikoittain ristiriitoja Satakielen ja Taivaan lintujen välille, mutta on ymmärrettävä; Peppi Pitkätossun isäkään ei ole pitkään aikaan ollut neekerikuningas.

Kotiin palattuaan Jean Louise mukautuu vanhoihin rutiineihin. Hän riitelee Atticuksen luokse muuttaneen Alexandra-tädin kanssa, käy vanhassa tutussa kirkossa ja tapailee Henryä, jonka on suostunut naimaan "sitten joskus". Kaikki ei kuitenkaan ole kuten ennen, 50-luvulle siirtyneessä Alabaman osavaltiossa rotuviha ja -erottelu ovat olleet arkipäivää jo Jean Louisen lapsuudessa, mutta nyt asenteet mustia kohtaan ovat kiristyneet entisestään, ja Atticuksen, jota Jean Louise on tottunut pitämään lähes pyhimyksenä, pöydältä löytyy rotuvihaa lietsova lehtinen.

Vaikka Kaikki taivaan linnut on kirjoitettu ulkopuolisen kertojan näkökulmasta, viimeistään Atticuksen kuuluminen Klux Klux -klaaniin saa kaikki Satakielen lukeneet tuntemaan tarkasti, kuinka petetyksi Jean Louise kokee itsensä. Viidenkymmenen vuoden ajan Atticus oli oikeudenmukaisuuden symboli, keskellä rasistista etelää hän edusti poikkeuksellisen edistynyttä inhimillisyyttä ja kaikkea sitä hyvää ja sankarillista, mitä ihminen voi parhaimmillaan olla. Kuinka suuri onkaan pettymys, kun sankari osoittautuukin pelkäksi ihmiseksi. "Älä enää kutsu minua sillä nimellä. Sinä, joka kutsuit minua Scoutiksi olet kuollut ja kuopattu." (s.157)

Mutta kyse ei niinkään ole muutoksesta kuin kyvystä vihdoin katsoa kasvoista kasvoihin. Kuin surmaisi satakielen lukija katsoi Atticusta ihailevan lapsen silmien kautta, ja nyt aikuistumisen hetki on koittanut niin Jean Louiselle kuin lukijallekin. Mutta aikuisuuteen kuuluu armo ja kyky hahmottaa maailmaa hyvää ja pahaa monimutkaisemmin. Voiko rasisti sittenkin olla hyvä ihminen, vai tekeekö yksi virhe ihmisestä kelvottoman ansaitsemaan kunnioitusta?

Kaikki taivaan linnut paitsi haastaa meidät näkemään ihmiset kokonaisina, myös kyseenalaistamaan mille perustalle rakennamme moraalimme. Jean Louisen arvomaailmassa oikea ja väärä määrittyivät hänen isänsä kautta, mikä oli mahdollista vain niin kauan kuin hän näki isänsä täydellisen hyvänä. Kirjan alkukielisessä nimessä, Go Set a Watchman, vartiomies viittaa omaantuntoon, joka jokaisen on asetettava itse itselleen. Sen tehdessämme joudumme myös päättämään, millaisen hinnan olemme valmiita maksamaan pitääksemme kiinni siitä, mitä pidämme oikeana. Henry Clinton syyttää Jean Louisea etuoikeutetuksi - hän nauttii sosiaalisesta asemasta, joka antaa hänelle tavallista laajemman mahdollisuuden mielipiteisiin, jotka eivät vastaa yhteisön yleisesti hyväksymiä normeja.

Henry Clintonin voi nähdä olevan osittain oikeassa, sillä Jean Louise on todella etuoikeutettu. Hänellä on tarpeeksi älykkyyttä ja empatiaa sekä kasvatus ja koulutus, jotka antavat hänelle työkalut tarkastella kriittisesti niitä perusteluita, joiden varjolla ihmiset jaetaan mustiin ja valkoisiin, hyvään ja huonompaan "rotuun". Hän on saanut etuoikeuden kasvaa värisokeaksi maailmassa, joka on näkemiensä värien vanki. Mutta toisin kuin Henry Clinton väittää, Jean Louise myös maksaa tästä korkeaa hintaa läpi kirjan. Häntä ja Henryä ei erota niinkään etuoikeus kuin rohkeus.

Vaikka Kaikki taivaan linnut sijoittuu 1950-luvun Alabamaan, sillä on liiankin paljon annettavaa 2010-luvun suomalaislukijalle. Romaanin puhe afroamerikkalaisista muistuttaa mediassa ja erityisesti Internetissä käytävää keskustelua maahanmuuttajista, muslimeista, somaleista - niistä Suomen "toisista". "Niitä täytyy hyysätä ja hyvitellä, niin että sitä joutuu ihmettelemään, kuka tässä on kenen palvelija", julistaa Alexandra-täti (s.173), mutta aivan samaan julistukseen voisi törmätä nettilehtien kommenttipalstoilla, Facebookissa ja Homma-foorumilla. Ja siinä missä turvapaikanhakijan ihmisyydestä muistuttava leimataan nyt kuplassa eläväksi hyysääjäksi tai vihervassariksi, Harper Leen romaanissa mustien oikeuksien puolustajat ovat "kommunisteja, tai voisivat ainakin olla", kuten Jean Louisen ystävätär huudahtaa. (s. 182)

Erityisen tärkeä nykypäivän lukijalle on myös Jack-sedän varoitus valkoisen ylivallan kannattajien käyttämästä retoriikasta: "Valkoisen ylivallan kannattajat ovat todellakin taitavia. Jos he eivät onnistu pelottelemaan meitä väitteillään yhteiskunnan rappiosta (Ruotsin maahanmuuttajalähiöt, sharia-laki), he mässäilevät seksuaalisilla uhkakuvilla (joukkoraiskaukset)." Informaatioteknologian aikakaudella kenellä tahansa on mahdollisuus tuoda mielipiteensä julki ja levittää myös valheellista tietoa. Kyky ajatella ja lukea kriittisesti oli yksi Jean Louisen etuoikeuksista, tänä päivänä tuo taito on vain entistä tärkeämpi.

Ja kuitenkin 1950-luvulta on tultu pitkä matka, ehkä Jean Louise sittenkin olisi ylpeä meistä.

Kaikki taivaan linnut ei ole helppo romaani. Se rikkoo yhden 1900-luvun sankarikulteista, haastaa lukijansa miettimään oman moraalinsa pohjaa, etuoikeuttaan ja kykyään armoon. Ja vaikka sen kirjalliset ansiot jättävät usein toivomisen varaa, paikoittain kirja on enemmän keskeneräinen käsikirjoitus kuin loppuun hiottu romaani, se muodostunee silti yhdeksi 2010-luvun tärkeimmistä teoksista.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Hei taas!

Siitähän tuli pidempi tauko. Missään vaiheessa ei ollut tarkoitus lopettaa blogia - kyllä minä tätä koko ajan pidin, en vain ehtinyt kirjoittamaan mitään. Tai ehdin, mutta olin niin hidas, että teksti oli valmis vasta viikkoja uutisen ilmestymisen ja aiheuttaman kohun jälkeen. Ja jossain vaiheessa oli sellainenkin olo, että ei tässä nyt mitään sanottavaa koskaan ole, joku sanoo samat asiat aina fiksummin. Ja hajosihan se tietokonekin...

Vuosi on mennyt, mutta mitä jäi käteen? Lueskelin vanhempia tekstejäni ja olen edelleen lähestulkoon samaa mieltä itseni kanssa. Joissain mielipiteissä olen ehkä muuttunut hieman varovaisemmaksi, joku aatteen kiivas palo on hieman lientynyt ja toinen roihahtanut liekkeihin. Toissa eduskuntavaalien aikaan äänestin SDP:tä ja miesehdokasta, nyt puhkuin sataa naista eduskuntaan ja huomasin vaalikevään muovanneen minusta lähes kommunistin. Femakko olen edelleen ja nykyään vielä mamuttajakin - tykkään niin kovasti tällaisten lempinimien keräämisestä. Vielä kun vain keksisi, mistä niitä saa lisää.

Blogi jatkuu taas, säännöllisen epäsäännöllisesti eikä sen fiksumpana. Ehkä postaan välillä jotain vähän kevyempääkin. Kuten kuvan upeasta Neitsyt Maria -paahtoleipäleimasimestani. Jokainen on kai joskus toivonut merkkiä, minä voin leimata sellaisen vaikka jokaiseen aamiaisleipääni. Kyllä elämä on mainiota.
Ai kun kauniin harras kuvakin.

torstai 28. toukokuuta 2015

Palaute Helsingin Sanomille (sunnuntaina 5.4.2015)

Arvoisa Helsingin Sanomien toimitus

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä julkaistiin sanoilla "virolaisilla ei ole suomen kielessä kunnollista kutsumanimeä, pilkkanimestä puhumattakaan" alustettu kysely "Miten kutsuisimme virolaisia?" (Helsingin Sanomat, Kuukausiliite, 4.4.2015, 4/5, s.15). Kyselyn mukaan ehdotuksia uudeksi lempinimeksi oli tullut satoja, artikkeli julkaisi näistä kolmekymmentä (30). Täysin huumorilla tietysti, eli tuskin pahaa tarkoittaen. 

Olen niin sanotusti kantasuomalainen nainen, joten en ole koskaan joutunut kokemaan, miltä tuntuu joutua etniseen taustaani tai kansalaisuuteeni kohdistuvien, "hassunhauskojen" lempi- tai pilkkanimien kohteeksi. Täten minun olisi kai helppo kuitata kysely naurahduksella tai olankohautuksella, sellaisella reaktiolla, jota artikkelin kirjoittaja on varmasti hakenut. Kasvaessani sain kuitenkin seurata vierestä kuinka harmittomat sanat "neekeri" ja "lappalainen" satuttivat kahta minulle läheistä ystävää. Kuten artikkelin kirjoittaja nyt, tuskin sanojenkaan käyttäjät tuolloin tarkoittivat pahaa, tai ehkä tarkoittivat. Kiusatun lapsen on vaikea ymmärtää huumoria - tai ei oikeastaan; hän kyllä tuntee satuttavina sanojen taustalla elävät asenteet. 

Ystäväni kasvoivat aikuiksi ja sanojen aiheuttama kipu katosi. Minä kuitenkin jäin seuraamaan vierestä, nyt kuinka alakouluikäistä, isänsä puolelta venäläistaustaista ja venäjää äidinkielenään puhuvaa serkkuani ryssitellään koulun kaikuvilla käytävillä. Joskus nekin sanat hiljenevät, kaiut jäävät elämään. 

Lapset imevät sanat ympäriltään. Halusi tai ei, lehdistö on muun median mukana muokkaamassa maamme arvo- ja asenneilmastoa - mitä saa sanoa ja mitä ei. Sanoilla on väliä, sanat luovat maailmaa. Haluaako Helsingin Sanomat todella olla luomassa maailmaa, jossa on tarve jopa keinotekoisesti luoda lisää negatiivisia asenteita ympärillämme asuvia kansoja, ihmisryhmiä ja ihmisiä kohtaan? "Lempinimet" voivat tuntua harmittomalta huumorilta niitä, joita ne eivät koske, mutta muita ne satuttavat ja yhteiskunnallisesti tarkasteltuina ne ylläpitävät mentaliteettia, joka ei globaaliin nykymaailmaan: Sinä olet rysäpöksy ja veneentuoma, sinä et ole yksi meistä. Sinä olet vähän huonompi. 

Tällainen arvolinjaus tekee minut pettyneeksi lehtenne arvoihin ja tavoitteisiin. Minä en halua olla mukana luomassa tällaista maailmaa ja joudun siksi toteamaan, että minun ja lehtenne yhteinen taival loppui tänään, tähän artikkeliin. 


Ystävällisin terveisin, 
[Allekirjoittanut]

(Lähetetty Helsingin Sanomille palautteena sunnuntaina 5.4.2015, julkaistu myös Geek Women Unite - Finland -Facebook-ryhmässä. Muokattu 28.5. blogissa julkaistavaksi - kirjoitusvirheet korjattu, lauserakenteita parannettu.)

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Vahinkoraiskaus: kolme skenaariota

Intian sisäministeri Ramsevak Paikra aiheutti vastikään kohua väittämällä, ettei raiskauksia suinkaan tehdä tarkoituksella, vaan vahingossa. (Lipsanen, J. Intialaisministeri: Raiskaukset sattuvat ”vahingossa”. Helsingin Sanomat. 8.6.2014. Saatavissa.) Kuulostaa alkuun täysin pöyristyttävältä, mutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin eiväthän poliitikot nyt väärässä voi olla: miehet raiskaavat ainoastaan naisten yllyttäminä tai vahingossa. Tässä kolme mahdollista syytä vahinkoraiskaukseen:


  1.  Olet aamulla pukeutunut hameeseen ja huomannut, että viimeinen puhdas alushousuparisi on joutunut koiran pureskelemaksi. On kuitenkin lämmintä, joten päätät kulkea kommandona. Bussissa on harvinaisen täyttä ja sen ainoan vapaan paikankin jalkatilan on vieressä istuva varannut matkatavaroilleen, joten joudut istumaan kasvot käytävälle päin. Jätät jalkasi niin haaralleen kuin vain vilauttamatta voit, sillä teloit itsesi illalla judotreeneissä. Eteesi tulee seisomaan kilttiin pukeutunut skotlantilainen mies, jolla on kiireisen aamun takia edelleen aamustondis meneillään. Yhtäkkiä mutkan takaa juoksee lapsi. Bussikuski joutuu tekemään äkkijarrutuksen sillä seurauksella, että mies kaatuu suoraan jalkojesi väliin ja hänen peniksensä työntyy sinne kaikkein pyhimpään. Tämä toistuu jokaisessa mutkassa. 
  2. Olet ensimmäistä kertaa yötä uuden seurustelukumppanisi luona. Hän sairastaa sexsomniaa ja raiskaa sinut unissaan. (Tämä on ihan oikeasti mahdollista.)
  3. Olet astunut aamulla twilight zoneen, joka muistuttaa muuten kovasti tätä maailmaa, mutta nyökkääminen tarkoittaa kieltäytymistä ja pään pudistaminen on myönteinen vastaus. Illalla baarissa tapaat kuuron miehen ja teillä synkkaa välittömästi, vaikka et osaa ensimmäistäkään viittomaa. Menette jatkoille hänen luokseen ja muutaman drinkin ja kiihkeän suutelun jälkeen siirrytte makuuhuoneen puolelle. Vaatteet riisuttuaan mies alkaa kuitenkin epäröidä ja kohteliaana ihmisenä osoitat ensin hänen penistään ja sitten suutasi lupaa kysyen, sillä ethän tahdo vahingossa syyllistyä hyväksikäyttöön. Mies nyökyttelee päätään helpottuneena, joten upotat hänen jäykistyneen elimensä syvälle suuhusi. 

Toinen vaihtoehto toki on, että raiskaus on tahallinen teko, jota ei tule puolustella järjettömin väittämin.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Hiljaisuus

Kävin eilen kauppakeskus Skanssissa ostamassa lahjan veljelleni. Myöhässä, kuten aina, lauantainahan hänellä oli jo syntymäpäivä, ja postitse lähetettynä lahja myöhästynee vielä muutaman päivän lisää. Käyn paljon Skanssissa, sinne pääsee nopeasti yhdessä bussilla, vaikka matkaa onkin lähes läpi koko kaupungin. Takaisin menen yleensä keskustan kautta, ysejä kulkee kuitenkin useammin.

Samaan aikaan kanssani bussiin nousi pyörätuolissa istuva mies. Vanha, alkoholisoitunut ja elämän kolhima - kodittomaltakin näytti. Yritti nousta bussiin itse ja melkein kaatui ennen kuin kuski ennätti avuksi. Surullinen mies juovuksissa ja ehkä hieman sekaisin, bussin lähtiessä liikkeelle yritti kerjätä kanssamatkustajia ostamaan juotavaa.

Bussissa istui myös nainen. Tummaihoinen, ehkä kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Yllä pitkä hame ja hiusten peittona komea huivi, ostoksista päätelleen kaupasta tulossa, kuten me muutkin. Mies yritti maanitella naista Alkoon, kun hänelle ei oltu edellisessä myyty, mutta nainen pysyi hiljaa; niin pysyivät muutkin. Pyynnöt vaihtuivat sadatteluun ja haukkumiseen - huora ja mamu, mene takaisin mistä olet tullutkin, yhteiskunnan elätti, raivosi mies, joka tuskin oli itse työkuntoinen; sormiakin siltä puuttui. Muuten oli edelleen hiljaista, ulkona hämärtyi.

Vähän ennen keskustaa huudot aloivat käydä uhkaaviksi. Mamuksi ja somaliksi mies haukkui edelleen, uhkasi ilmestyä ovelle ja hakata naisen. Oli kuulemma istunut vankilassa, joten varmasti siihen pystyisi. Tai ainakin niin uhosi, sekaisinhan se oli. Joku ehdotti, että soitettaisiin poliisi, kun pysäkillä nuori nainen ei uskaltanut nousta kyytiin lastenvaunuineen. Kuski käski miestä olemaan hiljaa, uhkasi heittää ulos. Sulkihan se suunsa. Huivipäinen nainen siirtyi kauemmas, lähemmäs minua. Näin sormeilevan rukousnauhaa vetisin silmin ja tunsin häpeää. Oli taas hiljaista.

Mietin, mitä tehdä, niin miettivät kai muutkin. Halusin pyytää anteeksi miehen käytöstä, näyttää, ettei jokainen tässä maassa ole samanlainen. Mutta mitä sanoisin? Anteeksi, kun se mies haukkui sinua neekeriksi. Anteeksi, että toiset ovat rasisteja - minä en. Omahyväiseltähän sellainen kuulostaisi ja oman sädekehän kiillotukselta. Ja vähän myös matelevalta - mitä minä olen pahoittelemaan toisen ihmisen käytöstä, enhän minä mitään sanonut.

Ei tarvinnut sanoa. Nainen nousi bussista, ja seuraavalla pysäkillä minäkin. Yritin hymyillä rohkaisevasti, kun hän käveli ohitse, mutta en uskaltanut, eikä sen väliä. Ei nainen katsonut minuun päinkään, piti katseen suoraan edessä.

Dietrich Bonhoeffer kirjoitti: "Silence in the face of evil is itself evil. Not to speak is to speak. Not to act is to act"  Kotimatkalla sen vasta tajusin, lainauksen muistin myöhemmin. Ei minun toisen sanoja olisi pitänyt pyytää anteeksi, vaan omaa hiljaisuuttani.

Hämärä vaihtui hiljaa pimeään, oli ilta.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Niitä ihmisiä

Koska aiheesta on ollut viime aikoina paljon puhetta mediassa, haluan kertoa teille jotain. Tässä muutama kuukausi takaperin satuin kuulemaan puskaradion kautta hieman intiimimpää tietoa eräästä tuntemastani henkilöstä. Ystäväkseni en häntä varsinaisesti sanoisi, mutta olemme kuitenkin pyörineet jonkin verran samoissa piireissä ja kahvitelleetkin muutamaan otteeseen. Tuttavani, kutsukaamme häntä nyt niin, on parikymppinen suomalainen korkeakoulun käynyt ihminen ja elää seminormaalia elämää. Koskaan en hänestä ole mitään pahaa ajatellut, jos en niin kauheasti hyvääkään, ja ehkä juuri sen takia hämmästyinkin kuullessani, että on... no, sellainen ihminen. Tiedättehän.

Meillä ei kotona koskaan puhuttua paljoa sellaista ihmisistä tai ylipäätään sellaisten asioiden olemassaolosta. Aloin oikeastaan vasta myöhemmällä iällä tajuta, että kaikki eivät ole kuten minä, vanhempani tai isovanhempani, vaan osa elää hyvinkin... erilaista elämää. Se on edelleen pieni sokki, vaikka yritänkin ajatella olevani suvaitsevainen.

Väitetään, että se on normaalia, mutta ei se normaalilta minusta kuitenkaan tunnu. Ei nyt iljelttävältäkään, enkä pidä sitä syntinä tai ainakaan suurena sellaisena, mutta ei se toisaalta ole asia, jota pitäisi mielestäni kauheasti tuoda julki mediassa tai jokapäiväisessä elämässä.

Enkä nyt sano, että niiden pitäisi muuttaa muualle tekemän sitä, vaikka kyllähän se paremmalta tuntuisi. Tuttavani työskentelee lasten kanssa, ja vaikka tiedänkin, ettei se tartu ruton tai influenssan tavoin, en myöskään pidä ajatuksesta, että joskus tulevaisuudessa lasteni opettaja olisi sellainen. Minulle on näytetty kotona aina tervettä esimerkkiä, minkä uskon vaikuttaneen siihen, että kasvoin "normaaliksi". Samaa esimerkkiä haluan näyttää myös lapsilleni, kunhan niiden aika tulee. Uskon vahvasti, että se ei ole mitenkään biologista, vaan ihmisen oma valinta, ja lapset ovat todella herkkiä imemään vaikutteita niin kotoa kuin sen ulkopuoleltakin. Siksi suhtaudun sellaisten adoptio-oikeuteenkin niin nihkeästi, enkä oikeastaan haluaisi heidän työskentelevän lasten kanssa.

Mutta ei se ole suuri synti, kuten sanoin, ja kristillinen teko on hyväksyä myös ihmiset, joiden tekoja ei voi hyväksyä. C. S. Lewis kirjoitti: "To be a christian means to forgive the inexcusable because God has forgiven the in excusable in you", ja siihen haluan uskoa. Samaan aikaan kuitenkin tuntuu hyvin hankalalta olla tekemisistä niiden kanssa. Pitää miettiä aina hyvin tarkasti, mitä uskaltaa ylipäätään sanoa, ettei toisaalta tule loukanneeksi, mutta toisaalta myös niin, ettei siitä saa mitään vääriä ajatuksia. Erehdy vaikka luulemaan, että hyväksyisin sellaisen.

Moni tuntui tietävän, että tuttavani ja hänen kanssaan samassa asunnossa asuva mies ovat molemmat sellaisia (vaikka eivät ole suhdettaan vielä virallistaneetkaan). Sellaiset ihmiset kulkevat hyvin usein omissa klikeissään, joten ihan ymmärrettävästikin pelkään, että minustakin alkaisi liikkua huhuja, joiden mukaan olisin sellainen, samanlainen kuin ne. En todellakaan ole, sen olen tiennyt aina.

Siksi olenkin ajatellut, että seuraavan kerran kun tapaamme, sanon sen hänelle ihan suoraan, ettei mitään väärinkäsityksiä pääse syntymään. Ystävällisesti, mutta kuitenkin tiukasti voin vaikka heittää heti alkuun: Hei, tiedän että olet niitä ihmisiä, ja vaikka en valintaasi hyväksykään, se on okei. Tämä ei vaikuta meidän väleihimme, kunhan et yritä minua käännyttää.

Voisin sen päälle vielä vähän kannustaa, etten vaikuttaisi mitenkään negatiiviselta tai ahdasmieliseltä: Hienoa, että uskallat olla avoimesti sellainen, sukupuolineutraalin avioliittolain vastustaja.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Bannerista ja ehkä vähän muustakin

Tämä kirjoitus käsittelee kokonaan blogin ulkoasua, eli jos mieluummin haluat lukea kuinka tuomitsen noin 40 % lifestyle-blogeista helvettiin, kannattaa ehkä scrollata vähän alemmas.

Melkolailla alusta alkaen olen kaivannut blogiini oikeaa banneria - en vain sellaista tylsää tekstibanneria, jota olen tähän mennessä käyttänyt. Tiellä on ollut kaksi suurta ongelmaa: 1. En osaa ottaa valokuvia 2. en osaa käyttää kuvankäsittelyohjelmia. Ensimmäisen voisi toki kiertää käyttämällä ilmaiskäyttöön tarkoitettuja kuvia, mutta hyvien löytäminen tuntuu liian hankalalta ja aikaa vievältä prosessilta, kun toisena vaihtoehtona on kuitenkin valittaa tekemättä mitään.

Siivousta ja joululahjastressiä vältellessäni otin itseäni kuitenkin vihdoin niskasta kiinni ja selasin kuva-aarteeni löytääkseni jotain sopivaa kollaasia varten - halusin kuvien samalla olevan vähän hauskoja ja tiivistävän blogin keskeistä sanomaa, joka tällä hetkellä tuntuu olevan feministiskristillinen propaganda. Kuvia ei todellakaan ollut paljoa, sillä ostin elämäni ensimmäisen kameran tämän vuoden tammikuussa ja siitäkin on jatkuvasti patterit lopussa. Vaan löytyi sitä sentään jotain.


Tausta ei ensinnäkään ole tasaisen sininen maalipurkki, vaan pala Turusta nappaamaani maisemakuvaa viime helmikuulta. Alunperin olisin tahtonut taustaksi kaupunkimaisemaa ja Tuomio- ja Mikaelinkirkot, mutta banneri näytti tällä tavalla liian sekavalta, joten tyydyin pelkkään taivasosioon. Maalipurkki olisi varmasti ollut helpompi vaihtoehto, mutta oikein värin löytäminen oli Gimpillä yllättävän haastavaa.



Ensimmäisenä ylhäältä muutamien tekstien luonnosversioista otettu kuva, jota en sen ottamisen aioihin päätynytkään käyttämään suunnitellulla tavalla. Kirjoitan tekstit useasti käsin ja teen vasta varsinaisen puhtaaksi kirjoittamisen koneella ajatustyön helpottamiseksi. Tälläkin hetkellä sängyn vieressä odottaa yksi pätkä aikaa, jolloin ehkä jaksaisin koota sen kunnolliseksi; kuvan alimmaelle pätkälle aika ei koittanut koskaan.

Toisesta kuvasta täytynee alleviivata, etten itse ole kirjoittanut siinä esiintyvää tekstiä, ainoastaan ottanut kuvan. Turun Raunistulantien jalkakäytäväosio oli eräänä kauniina päivänä sotkettu täyteen enemmän tai vähemmän kypsiä ja poliittisia kannanottoja aiheesta kuin aiheesta. Tämän kuvan "persut haisee" ja "älä usko hallitusta" lisäksi oli löydettävissä myös muun muassa "Putin 4 life", "kikkeli", "Soini keisariksi" ja tunnistamattomaksi jäänyt kemiallinen kaava, jonka epäilen esittävän alkoholia. Persut haisee ei nyt välttämättä ollut korrektein valinta banneria varten, mutta halusin jotain vähän keventävää ja hauskaa. Jos joku arvioi tekstini roskaksi valinnan takia, hän luultavasti olisi tehnyt sen joka tapauksessa. [FK] pelasta -kohtaa en ymmärrä edelleenkään.

"Valmistuttuani Oxfordista luokkani huippuna perustin oman lääkefirman. Nyt tienaan 6 000 000 puntaa vuodessa.
Tämän auton ostin vuosibonuksellani ja lahjoitan hyväntekeväisyyshuutokauppaan tukemaan
tyttöjen koulutusta kolmansissa maissa. Arvostan itseäni & saavutuksiani
enkä tarvitse miehiä statukseksi."


Kolmas kuva on puhelinmyyntiuraltani ja jotain, mitä taiteilin saatuani voimakkaan feministiahdistuksen kesken työpäivän. Kyseisen "soittokuution" seinällä oli kaksi lehdistä napattua posteria vähäpukeisista naisista poseeraamassa moottoriajoneuvojen päällä ja näiden kahden posterin alla vielä kuva autosta, joka sommitelmassa ikään kuin esineellisti naiset vielä pahemmin rinnastamalla ne ostettavaan hyödykkeeseen. Vastaiskussani tein naisista voimakkaita oman tiensä kulkijoita ja menestyjiä. Toisen naisen elämäntarinan voi lukea alta.

"Minulle tarjottiin nuorena 16-vuotiaana töitä alusvaatemallina. Sairastuin anoreksiaan mutta selvisin ja jätin mallinuran
kouluttautuakseni ravintoterapeutiksi. Nyt autan kaltaisiani nuoria tyttöjä ja olen alani huippuja.
Vapaa-ajallani harrastan moottoriajoneuvoja - tämän upean yksilön kokosin omin käsin.
Olen upea nainen ja tunnen arvoni." 

Ensimmäinen kuva alarivistä ei liene vaadi sen kummempaa selitystä, oma naamahan se siinä, toiminut aikaisemmin bloggerin profiilikuvana. Pureskelemani kukat eivät olleet sinivuokko, kuten luulin, vaan skilloja (idänsinililjoja) ja lievästi myrkyllisiä, joten en neuvo kokeilemaan.



Toinen kuva on todellista kristillistä propagandaa, sillä raapustin sen kerran tylsyyksissäni Oulun keskustan katukiveykseen eväitä nauttiessani. Pätkä on Matteuksen evankeliumin viidennestä luvusta, jae kuusi: "Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä [ja jano: heidät ravitaan]." Harrastan tämänkaltaista terrorismia aina satunnaisesti ja olen todella pahoillani, jos joku vanhempi tai vapaa-ajattelija kokee saaneensa takiani ikuiset traumat.


Viimeinen kuva on ainoa blogiteksteissä jo aikaisemmin julkaistu kuva ja Helsingin sanomien artikkelin "En ymmärtänyt, että minut oli raiskattu" (Helsingin sanomat, torstailiite 15.5.2013) kommenttiosiosta, johon oltiin koottu ihmisten mielipiteitä raiskaukseen liittyen. Teksti ei ole minun käsialaani - minulta on painettu ainoastaan Kalevan mielipidepalstalle pakkoruotsikeskusteluun lähettämäni korjaus, jossa totesin, että aikaisempien keskustelijoiden väittämistä poiketen Suomen ruotsinkielisen väestön on aivan samanlainen pakko lukea "toista kotimaista" kuin suomenkielistenkin. Pätkä taisi olla noin neljän virkeen mittainen ja ilmestyi joko vuonna 2010 tai 2011. Olen senkin jälkeen toki lähetellyt muutamia mielipidekirjoituksia, mutta ainoatakaan niistä ei ole julkaistu. Parempi siis vain huudella netissä.


Yleisilmeeltään uusi banneri on melkoisen ankea ja amatöörimäinen - siitä on selvästi havaittavissa, että pikkukuvien reunukset on piirretty vapaalla kädellä, mikä saa kuvan näyttämään huolimattomalta ja hieman myös epäsiistiltä, ikään kuin sen eteen ei olisi haluttu nähdä vaivaa. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä käytin bannerin tekoon reilut kaksi tuntia ja pohdin pääni puhki, miten Gimpillä voisi saada aikaan pyöreät reunukset. Paintillahan se olisi helposti onnistunut, mutta tajusin asian liian myöhään. Myös kuvan asettelussa on toivomisen varaa, mutta sitä saa olla, sillä en jaksa välittää tarpeeksi. Banneri on toki mukava lisä muuten melko kuvattomaan blogiin, mutta toivon ihmisten edelleen lukevan tekstejäni niiden sisällön, ei blogin ulkoasun takia. Ulkoasu olkoon nyt vain pieni paha siinä sivussa - tai hauska bonus, miten sen haluaakaan nähdä.